Pääsimme matkaan navakassa koillis - itätuulessa. Se sopi meille oikein hyvin kun suuntasimme pohjoiseen. Alkumatkalla saimme kirittäjäksi hienon yli satajalkaisen purren. Se alkoi esitellä meille peräpeiliään melko nopeasti vaikka oma nopeutemme oli sentään 9 solmun paikkeilla.
Päästyämme saarten suojasta avomerelle tuuli ja aallokko tulivat n. 60 astetta keulasta styyrpuurin puolelta. Navakka tuuli antoi kohtalaisen nopeuden 7 – 9 solmua. Aallokko ryskytti venettä ja koetteli miehistön vatsahappoja. Seurauksena oli, että ruokahalut katosivat koko porukalta pariksi päiväksi. Merisairaus ei kenelläkään kehittynyt niin pahaksi, ettei olisi pystytty tekemään välttämättömiä töitä. Kolmantena päivänä alkoivat ruokahalut palata ja itse kunkin kunto palautui ruuan myötä. Vaimeneva tuuli ja aallokon heikentyminen auttoivat asiaa.
Iltapäivällä otimme uudelleen asentamamme korjatun tuuliperäsimen käyttöön. Parin tunnin harjoittelujakson jälkeen se alkoi ohjata venettä mainiosti. Kurssi pysyi lähes yhtä hyvin kuin sähköisellä automaattiohjauksella. Purjehdimme sen ohjauksessa seuraavaan aamuun asti. Olimme tyytyväisiä, koska virran kulutus oli oleellisesti pienempi.
Nopeus nousi navakassa tuulessa yli 9 solmun, jolloin tuuliperäsimen alapään kiinnitys repesi irti peräpeilistä. Samoin kävi ARC aikana. Sen jälkeen olin parantanut kiinnitystä. Tuuliperäsin itse ei vaurioitunut tällä kerralla. Pelastimme sen purkamalla osiin ja nostamalla takaisin veneeseen. 
Tähän kului aikaa ja samalla veneen peräpeiliin syntyneistä repeytymistä virtasi vettä sisään. Onnistuimme tukkimaan vuodot, mutta silti vettä ehti virrata veneeseen lähes 300 litraa ja sitä kuivailtiin koko matka. Tuuliperäsimen jälleenasennusta varten on peräpeiliin laminoitava kunnon vahvikkeet ja otettava niihin tuenta myös veneen pohjasta.
Muutaman tunnin matkanteon jälkeen huomasin etuvessan lattialle ajautuneen septitankin sisältöä. Tämä vessa ei onneksi ole ollut aktiivisessa käytössä. Jälki oli kuitenkin masentavaa. Pumppasin lattian ja WC pytyn tyhjäksi toivoen sen olleen ohimenevän ongelman. Yleensä viat eivät korjaannu itsestään. Niin ei tapahtunut nytkään, ongelma jatkui. Jokainen ymmärtää millaista jälkeä syntyy jos kylppärin vessa alkaakin toimia päinvastoin ja antaa ulos lattialle samaa tavaraa mitä sinne yleensä syötetään. Kun siihen vielä lisätään kylppärin kallistelu 20 astetta ja hyppiminen metrin puolitoista ylösalas kaksi – kolme kertaa minuutissa. Melkoinen sotku siitä syntyy. Putkimiestä toivotaan paikalle ripeästi. Ripeitä putkimiehiä on viimeaikoina tavattu harvemmin, eikä keskellä Atlantia tilanne ainakaan parane. Pitää yrittää keksiä ratkaisut itse. Septitankin pieni koko 60 l auttoi siinä, että ylivuotava tavara muuttui nopeasti sameaksi merivedeksi, mutta sitä kuitenkin riitti. Kolmantena päivänä 
hoksasin vielä kokeilla uutta keinoa. Kävin sulkemassa septitankin huohotinaukon veneen sivulta viinipullon korkilla. Se konsti auttoi. Sivusta lyöneet aallot ajoivat vettä paineella septiin ja se purkautui pytyn kautta ulos. Ongelma ratkesi ja tätä kirjoitettaessa ongelma ja sen haittatekijät on eliminoitu menestyksekkäästi.
Toisena yönä havaitsimme suoraan reitillämme aluksen, jossa oli valoja kuin tivolissa, mutta mitään järkevää kulkuvaloyhdistelmää emme havainneet. Uskoimme että edessä on kalastusalus jonka kansi on valaistu useilla valonheittimillä. Yritimme kutsua heitä puhelimella saadaksemme selville miltä sivulta ohittaminen olisi turvallista. Vastausta ei tullut. Aikamme pohdittuamme yritimme kiertää aluksen koneella ajaen mahdollisimman kaukaa. Päästyämme onnellisesti tästä eroon oli edessämme uusi samanlainen valosirkus. Tämän kanssa kävimme läpi samat vaiheet. Onnistuimme ohittamaan senkin ilman suurempia vaikeuksia.
Viidentenä päivänä esittelin Odielle koneen toimintaa. Laitoin moottorin käyntiin ja potkurin pyörimään. Veto tuntui olevan poissa ja veneen perässä tuntui tutinaa ja tärinää. Pakilla tutina vain voimistui. Jotain oli vialla potkurissa. Olimme tulossa Bermudan itäpuolelle ja merenkäynti oli rauhallinen. Pysäytimme veneen ja kävin katsomassa veneen sivulta maskin avulla miltä potkuri näyttäisi. Siihen oli tarttunut köyttä ja verkkoa. Yritin sukeltaa potkurille puukko varusteenani ja keuhkot täynnä ilmaa. En onnistunut pidättämään hengitystäni riittävän pitkään, että olisi päässyt irrottamaan ylimääräiset tavarat potkurista. Puin ylleni sukellusvarusteet ja varustauduin jälleen puukon kanssa, sekä turvaköydellä. Onnistuin irrottamaan häiriötekijät ja samalla totesin, ettei potkurissa ole havaittavissa vaurioita. Matka jatkui.
Tuulen heikettyä nostimme genaakkerin ja saimme sen avulla aluksi mukavan lisänopeuden. 12 tunnin purjehduksen jälkeen huomasin sukan alasvetoköyden katkenneen yläpäästään. Olin kiinnittänyt köyden liian tiukalle ja mainingin heilutellessa venettä köysi oli napsahtanut poikki. Purjeen alas saamiseksi oli kaksi vaihtoehtoa. Ensiksi voisin kiivetä maston huippuun solmimaan köyden kiinni niin että purje voitaisiin vetää sukkaansa normaalisti. Toinen tapa olisi yrittää kaapia purje jotenkin hallintaan ja laskea se alas. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon vaikka en merellä ole ennen mastoon kivunnutkaan. Vene vaappui aallokossa niin, että kannella oli pidettävä kunnon otteella kiinni, ettei horjahtaisi. Heilunta ei ainakaan pienenisi 20m maston huipussa. Kiipesin mastoon portaita pitkin Sepon varmistaessa nostimen köydellä. Kiinnitin itseni myös turvavaljailla aina joka askeleen välein. Nousu oli raskasta ja tuskaista. Pidin tikkaiden askelmista ja saalingeista kiinni sen kun jaksoin. Pääsin ylös ja onnistuin tekemään solmun. Ylhäältä ei ollut syytä tuijotella alas liian vakavasti. Mielessä oli vai toivomus, että valmistaja on mitoittanut mastorakenteet riittävän lujaksi. Alaskin pääsin hallitusti. Ehdittyäni istumalaatikon penkille oli pidettävä tauko. Myöhemmin huomasin, että puristaessani itsenäni kiipeämisen aikana maston rakenteisiin olin saanut komeita mustelmia eri puolille kehoa. Genaakkeri saatiin kuitenkin onnistuneesti sukkaansa ja alas.
Tuulet heikkenivät vielä oleellisesti ja lähes kaksi vuorokautta nopeutemme oli vain 3,5 solua. Siitäkin toinen puoli tuli virran synnyttämänä. Kokeilimme spinnua kahteen otteeseen, mutta molemmilla kerroilla maininkien aiheuttama heilunta oli voimakkaampaa kuin tuuli. Jouduimme ottamaan spinnun alas
. Viritimme virsikirjan ja odottelimme tuulia. Olimme käytännössä pläkässä ja saimme esimakua siitä kuinka hermostuttavaa on olla paikallaan keskellä valtamerta, 
mahdollisesti päiviä tai viikkoja. Laskimme, että tälläkin nopeudella etenemme 70 mailia päivässä ja ehdimme Hortaan ennen toukokuun loppua. Ruokaa ja juomaa riittäisi, mutta riittäisikö hermoja. Emme halunneet ajaa koneella, koska polttoaine ei kuitenkaan riittäisi perille asti. Kahden heikkotuulisen päivän jälkeen saimme tuulta ja huolet olivat taas ohi sen osalta.
Tuulet palasivat ja ne tulivat takaa ja kohtalaisen reippaasti. Pidimme virsikirjan paikallaan. Genua oli tuettuna puomin avulla sivulle. Nopeuden ollessa 9 – 10 solmua. Puomin vaunun kisko irtosi mastokiinnityksestä ja katkesi. Samoin kävi Karibialle tultaessa. Olimme kiinnittäneet kiskon paremmin, mutta se ei auttanut. Loppumatka pitää pärjätä ilman puomia.
Noudatimme 4 tunnin vahtivuoroja. Sääntönä oli, että mikäli pimeän aikaan on tarvetta mennä kannelle, kutsutaan kaveri avuksi. Päätimme pitää samat vahtivuorot koko matkan ajan.
Matkan aikana lähtöä lukuun ottamatta näimme yöllä edellä mainitut kalastusalukset, yhden purjeveneen valot, yhden rahtilaivan ja kaksi päivää ennen perille tuloa toisen purjeveneen lähietäisyydeltä.
Otimme matkan aikana tuuliennusteet kaksi kertaa päivässä Pactor – modeemin kautta Grip – tiedostoina. Ennusteet pitivät paikkansa kiitettävällä tarkkuudella. Reittimme meni kaukaa pohjoisesta koukaten. Kiersimme Bermudan itäpuolella olleen korkeapaineen keskuksen onnistuneesti.
Koko matka sujui edellä mainituista ongelmista huolimatta leppoisasti ja pidimme matkaa onnistuneena.
Torstai-iltana 14.5 saimme kännyköihimme operaattorien
verkkotunnukset. Jokaiselle tuli kiireesti asiaa eripuolille. Uusi miehistö oli jo Hortassa odottamassa Sakun johdolla. Ilmoitimme hänelle oletetun saapumisaikamme ja he lupasivat tulla ottamaan vastaan köysiä.
Kiinnityimme tullilaituriin 14.05 klo 23.00. Matka kesti 18 vrk ja 11 tuntia. Lokin mukaan matkaa tehtiin 2522 mailia. Todellisuudessa kuljettu matka oli kuitenkin pidempi johtuen myötävirrasta ja lokin virheestä. Miehistö oli perille tultaessa suhteellisen pirteä ja innostunut pääsemään välillä kiinteälle maaperälle.
Veneen kiinnityksen jälkeen menimme porukalla drinkille Peter´s Cafe´seen. Tämän jälkeen uni maistui hyvin veneen ollessa tukevasti kiinni laiturissa.
